Kuula Margit ja Viljo (Toivola)

Toivolan portinpielen hevoskastanja ruskan väreissä syksyllä 2007. Kuva: Mikko Yli-Rosti

Leena Åkerman, o.s. Kuula kertoi naapurissa asuneelle lapsuuden ystävättärelleen Huhdanmäentietä koskevasta ja Toivolan pihapuita uhkaavasta suunnitelmasta. Nykyisin Yhdysvalloissa asuva ystävätär Karin Mohler, o.s. Frisk kirjoitti heti tämän hevoskastanjan tarinan. Tässä sen suomennos ja alkuperiönen teksti englanniksi L: täällä.

 Oliko se vain yksi komea puu?
Leena kertoi minulle kadun levennyksestä ja oli huolissaan puustaan… Ja tässä on sen hevoskastanjan tarina. Näin se menee.

Jotkut asiat ovat meille tavattoman tärkeitä, koska tiedämme, että kun ne ovat olemassa, meillä on muisto jostakin tietystä ihanasta todellisesta asiasta, vaikka kauan aikaa sitten olleesta, kuten joulusta. Meillä on muistoja, joita pidämme rakkaina, ja alati muuttuvassa maailmassa me tarvitsemme noita muistoja.

Tämä on Leenan kertoma tarina sellaisena kuin muistan…

Kuten meidän talomme, joka on ollut Nummelassa siitä asti kuin muistan siellä on ollut suuri puu, joka on kestänyt kaikki elämäni myrskyt. Tämä puu alkoi kasvaa kun joku antoi minulle hevoskastanjan ja ihmettelin kiiltävää esinettä, jota pitelin käsissäni. Se oli liukas, silkkimäinen, suklaanruskea ja hieno. Kastanjan siemen kiehtoi niin että en voinut sitä selittää tai käsittää. Minulle kerrottiin, että tämä siemen voisi tuottaa valtavan puun, jossa olisi kauniit kukinnot, jos se istutetaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Olin nuori lapsi ja maailma oli täynnä ihmeitä. Vein hevoskastanjani äidilleni ja pyysin häntä istuttamaan se kanssani oikeaan paikkaan, koska siitä oli tuleva kaunis puu, erilainen kuin kaikki muut puumme. Puu, jossa olisi upeat kukinnot ja suklaanvärisiä, kiiltäviä hevoskastanjoita, joilla voi leikkiä.

Äiti katsoi minua ja oivalsi että istutustapahtuma oli yhtä tärkeä minulle kuin pieni kissanpoikanen, joka minun piti saada. Siitä oli tuleva minun puuni! Tiedän nyt, että äitini viisaudella ja hellällä rakastavalla huolenpidolla, hän valitsi juuri oikean paikan ja ajan istuttaa tämä siemen. Hänen sydäntään liikutti toivo, jonka hän näki nuoren tyttärensä silmissä.

Hevoskastanja istutettiin lähelle tonttimme porttia ja minä kärsimättömästi odotin ja odotin tämän uuden puun ilmestymistä. Aika kuluu hitaasti, jos odottaa ihmettä, mutta yhtenä päivänä maa repesi ja hevoskastanjapuuni ensimmäiset versot tulivat ulos Nummelan kotimme lämpimästä, rikkaasta maaperästä. Ja puu kasvoi ja kasvoi, ja ylpeänä kerroin ihmisille, että tämä on minun puuni.

Nyt, 2007, puu seisoo suurena ja vartioi lapsuuteni kotia. Olen kulkenut sen ohi nuorena morsiamena, kantanut lapseni sisään ja ulos, olen katsonut sisälle sen oksistoon kun rakas isäni kuoli, ja vuosia myöhemmin, kun äitini kuoli, puu seisoi siinä.

Ystävät ovat tulleet ja menneet, puu on pysynyt. Jokaisena vuodenaikana se on muistanut antaa minulle iloa nuorine silmuineen, sitten kukkasineen ja syksyllä kun kaunis lehvästö on vaihtanut väriä ja pudonnut maahan, olen nähnyt tämän upean hevoskastanjan kaikkine oksineen ulottuvan taivaisiin.

Puu on ollut siinä. Enemmän kuin 50 vuotta on kulunut. Joskus tuskin huomaan sitä enää, se on ollut osa maisemaa, osa elämääni eilispäivään asti…

Minulle ilmoitettiin että katu taloni vieressä tarvitsee laajennusta, liikenne vaatii enemmän tilaa. Minun hevoskastanjani on niiden tiellä.

Huhdanmäentie lokakuussa 2007. Toivolan kuisti pilkottaa tien oikealla puolella. Kuva: Mikko Yli-Rosti