Åkerman Leena (os. Kuula) Muisteluja – Nummelaan Kylähistoria

Isä oli sodassa. Äiti oli viimeisillään raskaana ja yksin kahden pojan kanssa, Raimo 6 v. ja Aku 4v. Mummu oli ollut auttelemassa äitiä, sillä hänellä oli lisäksi solisluun murtuma. Mummun oli edellisenä päivänä täytynyt lähteä takaisin kotiinsa Lohjalle. Ja eikös vaan, minä ilmoittelin halustani syntyä tähän maailmaan. Oli jo ilta, ulkona paljon lunta ja pakkasta, olihan tammikuun alku 1942. Äiti tilasi taksin ja ilmoitti yläkerran vuokralaiselle, Kantolan Elsalle, voisiko hän katsoa poikien perään, jotka jo olivat nukkumassa.

Taksi tuli. Se oli sellainen häkäpönttömoottorilla varustettu vekotin ja niin lähdettiin kohti Lohjaa. Tie oli monin paikoin tukkoinen ja kuski oli jossain vaiheessa sanonut, että jos tästä vielä päästään läpi, niin sitten selviydytään sairaalaan asti. Sairaalassa hoitajat olisivat vieneet äidin kylpyyn, muuta äiti sanoi, että nyt ei ehditä, lapsi syntyy justiinsa. Ja niin myös tapahtui.

Samana päivänä syntyi siellä myös mustalaiselle tyttölapsi. Hänet haluttiin kastaa siellä ja niin minunkin äitini tuumasi, että parasta on kastaa minutkin samalla kertaa. Mustalaistytöstä tuli Saara ja minusta Leena. Myöhempinä vuosina isot veljeni muistivat kyllä kiusata minua tästä, että minäkin olisin vähän mustalaisen oloinen, kun kerta oli kastettukin yhtä aikaa tai jopa vaihdokas!

Kotona Huhdanmäessä talossamme asui ylhäällä vuokralaisia ja alhaalla isoimmassa huoneessa oli perhe Helsingistä sotaa paossa. Meillä neljällä oli käytössä kamari, jonka nurkassa oli pönttöuuni. Talvi oli kylmä, lämpötila laski kamarissa alle 10 asteen ja minä totuin nukkumaan äidin vieressä. Keittiö oli yhteiskäytössä, mutta ongelmia ei ollut, kertoi äiti.

Terkomaan perhe oli meille läheinen. Tauno oli isän kanssa sodassa samassa yksikössä ja Aune ja äiti tunsivat toisensa jo nuoruudesta. Tauno kävikin minua ja äitiä sairaalassa katsomassa, kun sattui olemaan lomalla silloin. Hän sitten vei mukanaan terveiset isälleni. Aune ja äiti auttelivat toisiaan. Kun ostokortit piti hakea kirkonkylästä, niin toinen toi toisenkin kortit tullessaan. Kun äiti oli hakemassa, oli Terkomaan vanhin lapsi, Sirkka, minua hoitamassa sen ajan. Terkomaan perhe asui Kuikun mailla Ämmöönmäessä ja kun olin oppinut kävelemään, osasin kuulemma mäen päällä kääntyä heti Terkomaan kotia kohden.

Terkomaiden kanssa oltiin paljon tekemisissä, autettiin puolin ja toisin perunan nostossa ja heinänteossa ynnä muussa. Yhteistä vanhemmilla oli innostus kortin peluuseen. Käytiin varmasti ainakin kerran viikossa puolin ja toisin kylässä ja kun kahvit oli juotu ja kuulumiset vaihdettu, otettiin korttipakka esiin ja peli alkoi, marjapussia ja bismarckia ja aina lopuksi viimeistä tikkiä. Heidän pelatessaan Terkomaan nuorin, Jussi, minua muutaman vuoden nuorempi, ja minä, me saimme leikkiä yhdessä. Pompimme hetekan päällä, teimme kuperkeikkoja, rakensimme tyynyistä ja huovista sekä kaadettujen tuolien avulla majoja ja joimme Tainion limonaaditehtaan vadelmalimsaa enmmän kuin tarpeeksi.

Tien toisella puolen asui Malmstedtin perhe. Heillä oli lehmä ja meillä maitotinki. Minun tehtävänä oli iltaisin viedä sinne tyhjä maitokannu tilalle ja tuoda täysinäinen kotiin. Kesäiseen aikaan tuosta maidosta tehtiin itse viiliä. Äiti sai aina jostain viilin alusen. Sitä laitettiin ruokalusikallinen viilikuppiin ja sitten tuoretta maitoa päälle ja kupit ruokakomeroon. Vuorokauden päästä saatoin kiivetä alimmalle hyllylle, jotta yletyin varovasti tärittämään kuppia, jotta onko maito jo hyytynyt viiliksi. Jos oli, niin sitten laitettiin viilin päälle sokeria ja kanelia ja voi että se oli hyvää, etenkin se paksu kermakerros päällä.

Malmstedtin tytöt, Maritta ja Pirkko, olivat minua reilusti nuorempia, mutta kävin kuitenkin usein heillä leikkimässä, lähinnä piirtelemässä. Heillä oli aina runsaasti piirustuspaperia. Se oli tavallista kaupan paperia, jota siihen aikaan käytettiin kaikkien ostosten kääreeksi. Se oli liukasta ja siihen jäi hyvin värikynien jälki.
Malmstedtin liiterin vintillä oli iso puusta tehty mankeli. Jaloilla olevan puisen tason päällä oli pitkä laatikko lastattuina painavilla kivillä. Tason ja laatikon välissä oli molemmissa päissä puiset telat, joiden ympärille taiteltu lakana käärittiin. Ja sitten vedettiin tuota raskasta laatikkoa edestakaisin, niin kauan että lakanat olivat sileitä. Tässä työssä oli aluksi veljeni auttamassa äitiä. Jotenkin he sitten saivat sen näyttämään tosi kivalta jutulta ja minä onneton mankusin saada myös kokeilla. Ja kun huomattiin, että minäkin sen työn jaksan tehdä, ei ollut puhettakaan, että pojat olisi enää tehneet näitä ’akkojen’ töitä.

Paleniuksen talo oli Malmstedtin takana. Siellä asuivat Yrjö ja Anni Palenius sekä heidän äitinsä. Yrjö oli innokas omenapuiden viljelijä ja mehiläisten tarhaaja. Häneltä minunkin isäni sai ohjeet ja neuvot kumpaankin hommaan.

Mehiläisistä oli sekä iloa että harmia. Keväällä ne tekivät niin sanottuja puhdistuslentoja. Silloin aina joku niistä tuupertui lumihankeen. Oli jännää poimia niitä mukaan ja viedä sisälle ylösalaisin käännetyn juomalasin alle lämpiämään. Ja kun ne sitten virkosivat ja alkoivat pöristä, vein ne takaisin ulos ja tunsin itseni suureksi hengenpelastajaksi. Kerran keväällä voikukan kukkiessa keräsin niitä ja yritin työntää ne lentoaukosta sisään mehiläispönttöön. Tässä touhussa tietysti yksi pääsi pistämään ja parkuen menin sisälle äidin luo. Jonkin ajan kuluttua isä tuli sisälle ja ihmetteli, kuka on tukkinut voikukilla mehiläispöntön suuaukon. Minä sitten selitin, että yritin vain auttaa mehiläisiä, ettei niiden olisi tarvinnut lentää niin kauas kukkien luo. Pettymys oli tietenkin suuri, kun hyväntahtoisesta avunannosta saikin palkkioksi kipeästi jomottavan, turvonneen sormen. Kesällä piti vahtia, koska mehiläiset parveilevat. Eli uusi yhdyskunta lähtee pesästä uuden kuningattaren johdolla pois. Yleensä tuo uusi yhdyskunta asettui lähistölle esimerkiksi omenapuun oksaan roikkumaan ja sieltä isä sen kopautti alas ja vei uuteen mehiläispönttöön. Syksyllä oli sitten sadonkorjuu. Isä oli pukeutunut kuin avaruusmies. Oli haalarit, saappaat, käsineet ja päässä huppu, jossa edessä verkko, jotta näki työskennellä. Kädessä oli kannu, jossa muistaakseni paloi turvetta. Siitä tuleva savu ajoi mehiläisiä loitommaksi, kun isä kaivoi pesistä hunajakennolevyjä ulos. Kellarissa oli hunajalinko, johon levyt laitettiin, kun kennojen päällä oleva vaha oli ensin otettu pois. Tätä vahaa oli meidän lasten kiva pureksia. Se oli hunajasta makeaa, se oli vähän kuin purukumia. Hunaja purkitettiin Mehiläisliiton purkkeihin käytettäväksi sekä kotona että myyntiin.

Omenapuiden kasvattaminen oli isälle myös tärkeää. Hän jalosti ja ymppäsi niitä itse. Oli punaista, valkeaa ja ruskeaa kanelia, åkeröa, sävstaholmaa, astrakania, antonovkaa, bergiusta ja loboa jne. Sitten kun satoa alkoi tulla enemmän, lähti äiti Paleniuksen Annin kanssa Helsingin kauppatorille myymään niitä. Minäkin olin joskus mukana. Aamuherätys oli hurjan aikainen, ehkä viiden maissa. Äidillä oli kaksi tosi suurta pärekoria täynnä omenia, käsilaukussa vähän vaihtorahaa ja eväänä leipää ja kahvia. Ensin mentiin linja-autolla Helsingin linja-autoasemalle ja sieltä taksilla kauppatorille. Paikalla piti olla seitsemäksi, sillä silloin alkoi myyntipaikkojen jako. Maalaispaikat olivat lähellä Keisarinnan Kiveä ja muistan istuneeni joskus muistomerkkiä ympäröivän kettingin päällä hiljaa keinumassa. Meren tuoksu oli outoa ja äänimaailma mielenkiintoinen: lokkien kirkunaa, ihmisten puhetta, vieraita kieliä, raitovaunun kolinaa. Iltapäivästä lähdettiin kotiin ja usein vietiin tuliaisiksi kaupasta ostettua ranskanleipää, joka maistui meistä taivaallisen ihanalta.

Tonttimme ylänaapurit olivat kaksi helsinkiläistä hovimestaria Toivo Salo ja Hannes Domander. He olivat hyvin herttaisia minua kohtaan, mutta heissä oli jotain erikoista ja originellia. He osasivat puhua outoja kieliä, heillä oli valtaisa puutarha, jossa kasvatettiin meille outoja kasveja. Heillä oli iso kanala ja muistaakseni siellä myös kalkkunoita. He olivat Nummelassa lähinnä kesäaikaan ja kulkivat aurinkoisina päivinä hyvin niukoissa vaatteissa.

Heillä oli kaksi cockerspanielia, Titi ja Tata nimeltään ja myöhemmin iso rotweileri Pomppe. Minä en osannut pelätä eläimiä, joten menin aina Pomppea silittämään. Tämä harmitti veljiäni, koska he eivät uskaltaneet sitä tehdä. Naapurin sedillä oli myös upea angorakissa, nimeltään Figaro. Sen turkki oli ihanan pehmeä ja paksu. Koska se pyydysteli hiiriä myös meidän liiteristä ja sitä pidettiin meillä hyvänä, se tottui meihin niin paljon, että syksyllä setien muutettua Helsinkiin Figaro jäi meidän hoiviin. Se oli minulle tietysti tosi mieluisaa, että oli kissa, jota sai paijata. Kevättalvesta alkoivat sen hormonit hyrrätä ja se saattoi olla viikonkin poissa. Kun se sitten tuli kotiin, se oli surkean näköinen. Turkki veressä, silmä poskella. Muutaman päivän se lepäili ja taas tuli lähtö. Joltakin reissultaan se ei sitten enää palannut ollenkaan.

Järven puoleisella reunalla tonttiamme oli Ridalin tilan pellot. Sinne ei saanut mennä sotkemaan. Kerran veljeni heitti itse tehdyn upean lennokkinsa talomme piipun päältä ilmaan. Se kaarteli ja laskeutui sitten Ridalin viljapellolle. Raimo meni sitä hakemaan vaan sattui herra Kärävä kävelemään tiellä pellon laidalla ja näki Raimon pellollaan. Hän torui veljeäni sanomalla: ” Me maanviljelijät me suojelemme viljaa”. Jonain syksynä sama pelto oli perunamaana ja syksyllä pellolla oli suuret perunannostotalkoot. Talkoisiin taisi osallistua ainakin puolet huhdanmäkeläisistä. Minun mieleeni jäi pysyvästi se haju, joka tuli avonaisesta mullasta ja johon sekoittui pellolle tuodun talkookahvin tuoksu. Perunat kerättiin ensin pärekoreihin, joista ne kaadettiin kangassäkkeihin. Säkit kuljetettiin hevosen vetämillä kärryillä Nummelan keskustaan perunakellariin, joka sijaitsi nykyisen kirjaston alapuolella. Minulle oli suuri riemu, kun sain istua hevosen selässä tällaisella kellarireissulla.

Paitsi talkoita oli muutakin naapureitten yhteistoimintaa. Isäni organisoi sanomalehtien sunnuntaikannon neljälle perheelle. Sunnuntailehti piti itse noutaa postin tiloista, joka sijaitsi rautatieasemalla. Isä kirjoitti kirjoituskoneella kalkkeeripaperin avulla neljä taulukkoa, johon oli merkitty kunkin perheen lehden noutovuoro. Joka neljäs sunnuntai oli siis meidän vuoro ja muistan miten suurista lehtipinoista otettiin kaksi Helsingin Sanomaa meille ja Bodalewille, yksi Sosiaalidemokraatti Almus Metsolle ja yksi Uusi Suomi Paleniukselle. Paleniukselle oli erikoisen kivaa viedä lehti, sillä Anni-täti palkitsi viejän aina makeisella.

Kun joku huhdanmäkeläinen täytti pyöreitä vuosia, hankittiin yhteinen lahja. Terkomaan Aune ja meidän äiti sen lahjan yleensä hankki. Minun tehtävänä oli kulkea talosta taloon keräämässä rahat tähän tarkoitukseen. Usein oli lahjana hopeisia lusikoita tai kakkulapioita, mutta myös kudonnaisia, jalkalamppu, keinutuoli jne. Usein ostos tehtiin Lohjalta, hopeatuotteet Ketolan Kulta- ja Kelloliikkeestä. Nummelastahan ei näitä tuotteita vielä ollut saatavana.

Elintarvikkeet äiti osti Osuusliike Aurasta ja Tainion Talouskaupasta. Äiti ystävystyi Tainion Fannyn kanssa, ilmeisesti Marttojen kautta, niin hyvin, että meille oli kerran viikossa ostosten kotiinkuljetus. Fanny soitti lauantaiaamuisin puhelimella äidille ja äiti luki tekemästään ostoslistasta tarvittavat tuotteet. Walldenin Risto toi sitten polkupyörällä tavarat meille kotiin. Minusta oli aina jännittävää katsoa, mitä pahvilaatikko sisälsi, oliko joukossa kenties Fazerin Sekalaisia tai Alku-karamellejä. Vielä jännittävämpää oli, kun kulkukauppias tuli polkupyörällä ison matkalaukun kanssa. Hän avasi sen keittiön lattialle ja sekös sisälsi ihmeellisiä tavaroita. Oli nappia, neppiä, nuppineuloja, hakaneuloja, kumminauhaa, sukkanauhaa, virkkuukoukkua, sukkapuikkoa, kyniä ja kumeja, väritysvihkoja, ruutupaperia, sukkia ja muutakin vaatetavaraa ym.

Aurasta ostettiin ainakin lihaa ja nakkeja. Voi lohkottiin isosta voimöhkäleestä ja kiedottiin voipaperiin, kerma mitattiin omaan kerma-astiaan.
Kauppa oli jaettu osastoihin. Lohjantien puolella oli maito- ja lihaosastot vierekkäin, lasiseinä välissä. Asemantiellä oli päädyssä konttori, sitten vaateosasto, kirja- ja paperiosasto, rautaosasto ja siirtomaatavaraosasto, josta oli yhteys maitopuolelle. Minusta tuo väliovi oli jännittävä, koska se avautui kumpaankin suuntaan.

Hiivaleivän ja pullan äiti leipoi aina itse. Ruuan kanssa syötiin aina näkkileipää. Mieluisia ruokia olivat lihapullat, nakit, perunamuusi, makaronilaatikko ja tietysti lätyt sekä pannukakku, jonka kulmapaloista oli keskinäistä kinaa. Sipulista me lapset emme pitäneet ja ne noukittiin tarkkaan pois lihapullista. Minä en myöskään pitänyt juustosta, sitä vastoin lauantaimakkara oli herkkua. Lauantai-iltaisin saunan jälkeen syötiin yleensä riisilaatikkoa ja nakkeja.

Omasta puutarhasta saatiin omenoita, vadelmia, mansikoita, mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaisia ja avomaan kurkkuja ja tilliä. Sota-aikana ja vielä sen jälkeenkin oli myös perunaa, porkkanoita ja punajuuria. Metsästä kerättiin mustikat ja puolukat. Isä ei sienistä pitänyt, niin ei äiti niitä kovin paljon viitsinyt harrastaa. Kukkien hoidosta äiti oli myös innostunut ja saikin usein kiitosta hyvin hoidetuista kukkapenkeistään.

Sota-aikana ja vähän sen jälkeenkin meillä on ollut lampaita ja kaneja. Kun olin kolmen vuoden paikkeilla, sain kanin nahasta tehdyn turkin, lakin ja muffin. Jossakin vaiheessa meillä oli myös sika, johon äiti kiintyi niin, että häneltä pääsi itku, kun Malmstedtin Kalle kävi sen teurastamassa. Minä puolestani olin allapäin ja peloissani siitä, että äiti itki. Kanoja meillä oli vielä pitkään 50-luvulle. Akun kanssa ripottelimme kanan ruokaa ketjuna pitkin pihaa ja nautimme siitä, että saimme kanat kulkemaan ympäri pihaa haluamallamme tavalla. Yksi kukko oli tosi vihainen. Kerran, kun tulin koulusta, oli kukko vapaana pihalla ja suuntasi heti askeleensa minua kohti. Ei auttanut muu, kuin kiivetä nopeasti betonisen portinpylvään päälle ja huutaa sieltä äitiä apuun. Luudalla huiskien sai äiti hätistettyä kukon pois.

Vesi kannettiin aluksi kaivosta. Minäkin muistan vinssanneeni kiertokampea käyttäen vettä kaivosta ämpäriin. Varoin liikaa kurkkimasta kaivoon, sillä äiti oli sanonut, että kaivon pohjalla majailee Ahti, joka voi napata lapsen kaivoon.

Kaatoallas ja viemäri meillä oli, mutta tarpeilla käytiin pikkulassa. Siellä olikin kiva istuskella, sillä isä harrasti elokuvia ja siksi pikkulan seinät oli täynnä elokuvailmoituksia. Niitä saatiin Pajulan mäessä sijaitsevan liiterin seinästä heti, kun elokuva oli esitetty seuratalolla. Meillä oli usein tapana kysellä toisiltamme esimerkiksi missä luki John Wayne tai Rita Hayworth. Minä muistan ihmetelleeni ensin, miten niin monen elokuvan oli ohjannut Regi. Usein minut lähetettiin katsomaan ilmoitusta, mikä elokuva oli tulossa. Kerran oli vuorossa ’Ylijäämänainen’. Kun tulin Pajulan mäestä kotiin, olin jo unohtanut nimen, kun se oli vähän outo sana. Kun kysyttiin, vastasin reippaasti. ”Joku liiallinen tyttö”

Varhaisin muisto pyykinpesusta on näkymä pihalta, jossa äiti on hankaamassa pestäviä vaatteita pyykkilaudan päällä. Lakanat keitettiin padassa ja minua varoitettiin usein lipeään koskemasta. Sitten äiti sai pulsaattorikoneen ja minun tehtävä oli kiertää kammesta, joka pyöritti kahta telaa, joiden välissä pyykistä puristettiin vesi pois. Silloin meillä oli jo vesijohto.

Saunassa käytiin aluksi Almus Metson tien vieressä olevassa saunassa. Siellä aina väsyi nopeasti, koska pesu- ja löylyhuone olivat samassa tilassa. Kellarissamme oli peltisepänliike ja muistan olleeni siellä joskus suoristamassa käytettyjä nauloja alasimen päällä. 40-luvun lopussa peltisepän verstas siirtyi uudisrakennukseen ja kellariin saatiin sauna, erillinen pesutila ja suihku.

Uusi verstasrakennus rakennettiin liiterin viereen tontin yläosaan. Tykkäsin kovasti kiipeilystä ja kun runko oli valmis, kesti vain hetken, kun olin kiivennyt katon harjalle seisomaan ja vilkuttamaan kylään tulevalle Terkomaan väelle heidän kauhistuksekseen. Liiterin päädyssä oli rekkitanko poikia varten, mutta minä olin siitä yhtä innostunut. Vieressä oli korkeushyppyteline, jonka juureen haettiin Härköilän sahalta sahanpurua pehmikkeeksi. Enoni oli hyvin urheiluhenkinen ja hän, käydessään meillä, järjesti meille ’olympialaisia’. Hypättiin korkeutta, pituutta ja seivästä ja juostiin Ridalin tien valkoiselle portille ja takaisin. Hän opetti myös rekkitangolla erilaisia temppuja. Pojat osasivat heittää jättiläistä, minä polvitaipeesta roikkuen osasin keinauttaa itseni alas jaloilleni. Hallitsin myös päälläseisonnan ja käsillä seisonnan seinää vasten. Raimo osasi jopa kävellä käsillään.

Yleisesti ottaen tykkäsin enemmän veljien poikamaisista jutuista. Heillä oli aina jotain jännää tekeillä ja olin aina kärkkymässä mukaan. Veljien mielestä olin vain harmiksi, he haukkuivat minua ’pennuksi’ ja etten minä mitään osaisi enkä voisi tulla mukaan. Kerran sitten lähdin vain perään, vaan pojatpa heittelivät minua kivillä, että pakko oli kääntyä itkien takaisin.

Veljet rakentelivat keväällä ojiin patoja ja laittoivat vesimyllyjä. He kiipeilivät puissa etsien linnun pesiä ja keräten niiden munia. Enäjärven rannasta he löysivät kerran sorsan tai silkkiuikun munia, joita sitten paistettiin kotona. Minäkin sellaisen söin, mutta muistan, että Aku ei sitten siihen kyennytkään. Kiusoin ojassa uiteltiin puunpalasia laivoina ja hyvin usein jalat siinä touhussa kastuivat. Maantiesillan alitse oli tosi hauskaa lähetellä näitä laivoja. Kerran kuitenkin jäi yksi poika tässä touhussa auton alle ja kuoli. Tienviereen ilmestyi kukkakimppu ja risti. Tämä tapaus veti minut hyvin totiseksi.

Talvella veljet tekivät latuja ja hyppyrimäkiä. Ne olivat minulle liian vaativia. Mutta varsin hauskana pidin heidän tekemiään pulloratoja. Lumeen painettiin uomia, joita pitkin sitten laskettiin pullot liukumaan. Niissä oli hyppyreitä ja tunneleita ja mutkia. Luistelemassa käytiin Enäjärven jäällä, jos vain se oli mahdollista.

Isä rakensi minulle leikkimökin. Leenan nimipäiviä siellä vietettiin naapurin tyttöjen kanssa. Oli limonadia ja pikkuleipiä. Mutta parhaiten minua kiehtoi se, että siellä sai joskus kesällä nukkua. Samoin oli kivaa nukkua teltassa ja erikoisin paikka lienee ollut liiterin vintillä kattovasojen päälle levitetyillä laudoilla. Äiti sitä vähän kauhisteli, mutta minusta oli jännää katsella taivasta pärekatossa olevasta reiästä.

Uiminen oli koko perheen yhteinen harrastus. Muistaakseni aivan ensin käytiin Ridalin rannassa. Sitten siirryttiin Hynnämäkeen ja sen jälkeen Hannulan maille Pronssikalliolle. Viimeksi mainittu oli jo useamman kilometrin päässä. Siellä oltiin sunnuntaisin pidempiä aikoja ja äidillä oli tuolloin eväät mukana.

Uimaan opin tosin Simolan saaressa. Olin viiden vanha, kun menimme sinne koko viikoksi. Äiti oli lakanakankaasta tärkännyt jotenkin telttakatoksen. Havujen päälle levitettiin mattoja ja peittona oli huopia. Isä kalasti soppa-aineet, maito haettiin Simolasta ja äiti paisteli kivien väliin kyhätyllä nuotiolla ihania lättyjä. Muistissani on aurinkoa, kiukkua kun en tahtonut pysyä millään veden pinnalla, lokkien kirkunaa, laineitten liplatusta ja haavanlehtien kahinaa, kun väsyneenä mutta vatsa kylläisenä nukahdin lämpimien huopien alla teltassa.

Kuuden vanhana aloitin koulunkäynnin. Meitä lähti samalle luokalle Lahden Mikko, Bodalewin Rene ja minä. Tunsin jo kaikki kirjaimet ja numerot. Äiti oli minulle hankkinut aapisen, jota olin sitten ahkerasti tutkinut. Innostusta lisäsi se, että ahkeruuden palkaksi ’kukko muni’ jotakin kirjan väliin.

Koulu sujui hyvin, ilman ongelmia. Opin helposti ulkoa runoja ja niinpä joulujuhlissa oli minulla esitettävänä runoja, joissa saattoi olla 10 säkeistöäkin. Koulumatkat kuljettiin jalan, polkupyörän sain vasta 13-vuotiaana. Neljännen luokan jälkeen menin oppikouluun Vihdin kirkonkylään. Koulumatka muuttui Someron Linjan bussikuljetukseen.

Jouluna äidin suku tuli aina meille, isällä kun ei lähisukulaisia enää ollutkaan. Mummu ja Pappa, Jali-eno ja Ari-serkku tulivat Lohjalta, Mirja-musteri ja miehensä Bror Helsingistä. He tulivat aattona ja lähtivät Tapaninpäivänä. Aattona kaikki kävivät saunassa, sitten syötiin jouluruuat ja odotettiin pukkia. Yleensä pukki tulikin, kun Jali-eno oli lähtenyt pikkulaan. Minä toivoin usein joululahjaksi värejä ja värityskirjoja ja niitä myös sain. Mieleenpainuvin joululahja lienee ollut kokonainen ranskanleipä, jonka me kaikki kolme lasta saimme, kun se oli meistä ollut aina niin erikoisen hyvää. Äiti oli pyytänyt sisartaan tuomaan ne tullessaan Helsingistä. Pyhien aikana leikittiin seuraleikkejä, joissa kaikki olivat mukana. Ari-serkku ja minä esiinnyimme arkun päällä seisten joko laulaen tai runoa lausuen. Joulut olivat hauskoja.

Uutta Vuotta vietettiin yleensä Terkomaitten kanssa. Valettiin tinaa, heiteltiin tähtisadetikkuja ilmaan ja kuunneltiin aseiden pauketta kello 12 yöllä.
Laskiaisena syötiin laskiaispullia ja laskettiin mäkeä. Pääsiäisenä maalattiin munia ja syötiin mämmiä, jota sai ostaa Marttojen pääsiäismyyjäisissä. Vapuksi äiti aina teki simaa ja paistoi munkkeja. Itse puhallettiin ilmapalloja. Myös paperinen vappuhuisku kuului vapun viettoon. Äitienpäivänä hain aina kimpullisen valkovuokkoja ja piirsin tietysti myös äitienpäiväkortin. Juhannuksena isä toi koivut rappusten viereen ja äiti koristeli koivunoksilla myös seiniä. Paljon myöhemmin saimme lipputangon ja silloin juhlistettiin itsenäisyyspäivää Suomen lipulla.

Yhdeksän vanhana muuttui kesäni täydellisesti. Silloin tuli Friskin Karin elämääni. Friskin perhe oli ostanut paikan Almus Metson yläpuolelta, Bodalewin vierestä. Perhe asui Helsingissä, mutta kesäajan he asuivat Nummelassa. Hugo Frisk tosin joutui työnsä vuoksi olemaan enemmän Helsingissä. Karinin äidinkieli oli saksa, suomea hän osasi vasta hyvin vähän ja senkin vähän hän lausui kummallisesti. Ärrä tuli sorauttamalla ja esimerkiksi sana vähän kuulosti enemmän vahan-sanalta. Karin oli kuitenkin hyvin aktiivi ja iloinen. Ei meille mitään kommunikaatiovaikeuksia ollut.

Kaikki päivät oltiin yhdessä. Karin tuli usein meille jo aamulla, kun olin vielä sängyssä. Syömässä oltiin kumpikin omassa kodissa, muuten oltiin yhdessä. Kävimme uimassa Yli-Rostin rannassa, jossa oli paljon muitakin lapsia tai sitten Myllylammella. Huopa ja eväät olivat mukana, koska rannalla oltiin pitkiä aikoja. Kävimme yhdessä kaupassa tai Nissolassa ostamassa lavakurkkua ja tomaatteja. Heidän talon yläpuolelle metsään kokoontui ajanmittaan koko Huhdanmäen lapsikatras. Siellä pelattiin erilaisia pelejä, hiivittiin ja vakoiltiin.

Karinilta opin uusia asioita. Muistan hyvin esimerkiksi retiisin kirpeän maun, kun hän kaivoi sellaisen esiin heidän kukkapenkistä. Karin osasi lausua englantia ja hän opetti minulle englanninkielisiä laulun sanoja kuten Melody d’amour take this song to my lover. Ja minä puolestani yritin opettaa hänelle mitä tarkoittaa väri ja mitä veri.

Huhdanmäki oli hyvä ja turvallinen paikka lapselle. Minun ei koskaan tehnyt mieli lähteä Keskipisteelle, radan toiselle puolen aikaa viettämään.